Piti muka käydä lenkillä, mutta taas jälleen kerran näytti, kuin olisi pommi räjähtänyt (mistä tuota tavaraa riittää????) ja päätin sitten käyttää energiani aamusta siivoamiseen, ja jahka tässä saa vielä mopattua niin lähdetään kauppaan...voitaisiin kiertää hieman pidempää reittiä niin saadaan koko lössi ulkoilmaa ja noita viimeisiä valonsäteitä imettyä itseemme. Ja minä hieman korvausta lenkin väliin jäämisestä... Kokoajan sitä vain miettii miten saa sovitettua edes hieman liikuntaa päiväänsä, kun tuntuu että mihinkään ei ehdi (miten mulla voi muka olla kokoajan niin paljon puuhaa?) ja juuri nyt ei kukkaronnyörit repeä mihinkään kuntosalille tai uimahalliin. Olis kyllä kiva käydä, edes pari kertaa viikossa sellainen yhdistetty reissu tuolla kaupungin tiloissa.

Minä olen siinä aika huvittava tapaus, että en tykkää esim. kävellä kaverin kanssa. Mulla pitää olla musiikkia, kovalla, ja keskittyminen täysin siinä ja kävelemisessä, että vauhti pysyy kokoajan kutakuinkin samana. Kokeilin pari kertaa käydä hyvän ystäväni kanssa lenkillä, mutta tunsin oloni kokoajan vaivautuneeksi. Olen aina ollut sellainen, en edes kotona voi jumpata, en miehen ja lasten silmien edessä, mieluummin menen ihroinen jonnekkin kuntosalille vieraiden ihmeteltäväksi (ihan niinkuin siellä kukaan katsoisi muita :D ) kuin liikun tuttujeni nähden. Joudun lenkkipolullanikin ohittamaan rakennuksen, jossa asuu paljon ystäviäni, ja aina tiiraan jo pitkän matkan päästä että onko kukaan tutuistani lastensa kanssa pihalla. 

Tiedän myös, mistä tämä johtuu, yläasteen liikkatunneista, olin koko luokan pelle heiluvine ihroineni ja rintoineni (olen aina ollut aika pyöreä ja povekas), aina naurettiin ja siitä sai kuulla piikittelyä vielä pitkään. Saattoi vieraskin ihminen joskus nälväistä, mutta sen saattoi aina unohtaa, kun sitä ihmistä ei hyvällä tuurilla koskaan enää nähnyt. Kaikkein pahiten taisi kirpaista kun liikunnanopettaja huomautti aika kärkkäästi ylipainostani, silloin lähdin kyllä itkien kotiin. Minun mielestäni liikunnanopettajan ei kyllä tarvitse ikävään sävyyn sanoa ylipainosta yhtään mitään, asiasta voi kyllä sanoa, mutta hienovaraisesti ja tukemalla, ei vihaisena ja ilkeästi.

Ei varmaankaan tarvitse sanoa, että liikunnannumeroni oli kasiluokan jälkeen surkea nelonen, ja kun kävin ns. "kymppiluokan" ihan omalla opettajalla (tapasimme aina kahdestaan, ilman muita oppilaita), tarvittiin suuri taistelu että saatiin se mun liikan numero nousemaan vitoseen, niin paljon minulla hirvitti se, että hänkin sanoo ilkeästi. Ensimmäinen kerta kuntosalilla oli painajainen, voin pahoin ja minua pelotti, itketti ja pyörrytti.

Kaikki koulukiusaamisen takia. Huokaus.

Helpottipa vihdoin sanoa tämä ääneen.